Just kirjoitin jo pitkän tekstin mutta onnistuin sen hävittämään kun painoin vahingossa väärää nappia.

Kyllä kupittelen taas. En voi sille mitään mutta se edes hieman lievittää tätä tuskaa mitä koen joka hetki. Huomenna tulee kuluneeksi kuukausi siitä kun lastasin tavarani autoon ja jouduin yksin lähtemään tänne Kuopioon. Eli kuukauden olen kärsinyt tätä välillä niin sietämätöntä tuskaa, kaipuuta, rakkauden nälkää ja ahdistusta. Kuukauden olen ikävöinyt A:ta hänen kaikissa muodoissaan. Tämän kuukauden aikana en ole lakannut rakastamasta päinvastoin tuntuu että rakkauteni A:ta kohtaan vain vahvistuu joka hetki. Joka päivä tuntuu siltä kuin se tunne tuolla sisimmissäni että A olisi minulle se oikea tulisi yhä syvemmäksi. Joka päivä ajattelen yhä enemmän vaan että voisiko nämä asiat vielä järjestyä ja sitä kuinka haluaisin perustaa A:n kanssa perheen.

Eilen töistä tultuani pujotin ihan kokeilumielessä kihlasormuksen sormeeni ja siihen se sitten oli unohtunut koko loppu päiväksi. Aamulla kun heräsin oli se siinä yhä. Se tuntui jotenkin vaan niin hyvältä ettei sitä huomannut ja aamulla hetken jo luulin nähneeni vain pitkää pahaa unta.

Laitoin tuossa joku aika sitten A:lle viestiä siitä etten kai eilen mitenkään pahasti tilittänyt mitään kun en itse muista. A vastasi siihen etten kuulema mitään sellaista ja et ihan normaali asioita. Pistin sit vielä toisen viestin hänelle mutta en enää saanut vastausta. Taisi mun jutut mennä sitten jo liian vuodatukseksi.

Ajattelin tuossa ensi viikolla hieman kysellä Turun suunnalta työpaikkoja (en kai maininnut tästä jo). Olisi hyvä jos sattuisi saamaan jonkun paikan vaikka heti elokuun alusta lähtien niin olisi sekin asia sit kunnossa. Kyllä se tuntuu niin paljon paremmalta vaihtoehdolta mitä tänne jääminen että pakko se toteuttaa. Muuten sitä märehtii sitten loppu ikänsä että mitä jos?!

Nyt tää menee tupakille! moro.

-Ressuu