Itken jatkuvaa soittoa suruani tällä hetkellä. Sain selkeän viestin siitä että paluuta entiseen ei ole näkyvissä. Olisimpa edelleen se nuori parikymppinen jolloin minulle mikään asia ei merkinnyt mitään. Suhteetkin olivat vain jotain henkisten ja fyysisten tarpeiden tyydytystä ja kun kyllästyin sanoin vain heippa. En kuitenkaan ole enää se sama ihminen. Näiden vuosien aikana kasvoin, kasvoin aivan eri ihmiseksi. Opin että asioilla on merkitystä, opin rakastamaan ja ennen kaikkea opin päästämään ihmisen sydämeeni ja mukaan elämääni. En kuitenkaan oppinut tuomaan tunteitani julki ja siitä kärsin nyt pahimmalla mahdollisella tavalla. Tavalla jota en olisi halunnut ikinä kokea. Olen monesti sen tänne tilittänyt että elämäni tärkein ihminen on lipunut pois luotani. Sen takia että en osannut hänelle näyttää kuinka syvä rakkautteni on. En pystynyt kertomaan hänelle että haluan perheen hänen kanssaan vaikka sisimmissäni sen tiesinkin. Annoin hänen luulla että toissijaiset asiat ovat minulle tärkeämpiä mitä hän. Tämän kaiken takia joudun nyt toteamaan kuinka olen hukannut elämäni tärkeimmän asian RAKKAUDEN. Tässä maailmassa ei koskaan tule olemaan rakkautta riittävästi siksi siitä mitä itsellä on tulisi pitää kiinni kaikin keinoin.
Teitä hyvät lukijat varmaan kyllästyttää nämä samojen asioiden jauhamiset mutta en voi sille mitään. Minusta vain tuntuu tällä hetkellä tältä.
Ja nyt varmasti mietitte että oli siinä toisessakin varmasti osa syynsä. Niin se toinenkin sanoo mutta jos totuudessa asioita kaunistelematta pysytään niin kyllä meidän suhteemme ongelmat pitkälti johtuivat minusta. Omasta epävarmuudestani ja siitä että en saanut itsestäni näytettyä ulos niitä tunteita mitä sisälläni olin. Sekä siitä että annoin ymmärtää muiden merkitsevän minulle enemmän kuin hän.
Uskon kuitenkin että riittävällä panostuksella asiaan nämäkin ongelmat olisi pystytty korjaamaan.
Nyt tuntuu siltä kuin kaksi ihmistä olisi heittänyt hukaan rakkauden jota löytyi ilman että sen kummenpia asialle yritettiin tehdä. Toki näihin olisi pitänyt jo puuttua kun joskus aiemminkin oli ongelmia ja sitten ne jätettiin puolitiehen. Mutta ei se mielestäni vieläkään myöhäistä olisi ollut. Vai mitä te olette mieltä? eikö kaikki ole mahdollista niin kauan kun rakkautta on?
Selvennöksenä nyt vielä että koskaan meillä ei nyrkit heilunut, ei ollut alkoholiongelmaan eli sellaisten syiden takia tämä ei todellakaan näin mennyt. Suurin ongelma lienee minun masentuneisuus herkkyyteni ja sitä kautta ilmenevä sulkeutuminen niin henkisesti kuin fyysisestikkin.
Nyt nenää niistämään ja kyyneliä kuivaamaan. Rintaa ahdistaa kun sattuu niin kovin tää.
Kommentit