No niin tänään oli sitten toinen aamu kun heräsin tähän yksinäisyyteen. Yö tuli nukuttua kohtuullisesti (johtuen varmaan siitä että otin eilen vähän kuppia).
Käytiin yöllä vielä kaverin kanssa ulkoiluttamassa sen koiraa (oma kun on vielä siellä entisessä kodissa). Se pyytti mua mukaan kun on ehkä hieman huolissaan musta. Kerroin sillekkin sitten että muistot tästä kaupungista on palaillu mieleen ja eikä tämä tunnu enää siltä kotikaupungilta mitä se joskus 10vuotta sitten oli.
Ensin ajattelin että menen tänään vähän ajelemaan autolla ympäri pitäjää mutta kun se on jarrujen osalta hieman epäkunnossa niin ei varmaan kannata lähteä etteivät hajoa nyt lopullisesti kun pitäisi vielä sinne Turkuunkin päästä. Toisekseen rahatilannekkin on tässä niin huono ettei ole oikein varaa turhaan kuluttaa bensaa.
Olen tässä nyt sitten hieman purkanut tavaroita jotta pystyy jotensakkin elelemään täällä mutta en kyllä ajatellut kaikkea purkaa. Puran ainoastaan sellaiset mitä tässä tarvitsee, loput saa sitten olla laatikossa odottamassa sitä seuraavaa muuttoa.
Ruokakaan ei maistu ollenkaan vaikka nälkä on tai itseasiassa eilen ei edes ollut nälkä, söin kuitenkin väkisin pizzan (sellaisen pakaste version). Pitäis varmaan tänäänkin yrittää jotakin popsia.
En kyllä tykkää tästä yksinolosta ollenkaan. Joskus aikoinaan tämä ei olisi tuntunut miltään. Siis tämä ero! mutta nykyään olen muuttunut ihminen. Siinä kun ennen millään ei ollut mitään väliä niin nytten tämä ihminen sai minut muuttumaan ja asioilla onkin ihan erillainen lähtökohta. (Jaa mahtoikohan tulla järjellistä tekstiä?) Tarkoitan vaan sitä että meikäläinen oppi tuossa 6.5 vuoden aikana oikeasti rakastamaan. Ennen sitä taitoa minulla ei ollut. Vielä kun oppisi näyttämään tunteitaan ulospäinkin niin olis hyvä. Samoin kun joskus muinoin ennen tätä suhdetta minulla ei ollut minkäänlaista ajatusta loppuelämästä mutta sekin muuttui tämän ihmisen silloin tavattuani. Sitä jotenkin tunsi että nyt muuten on se oikea löytynyt ja tämä ihminen on se joka merkitsee minulle kaikista eniten. En muista mitä tänne olen tässä aiemmin tilittänyt, enkä jaksa nyt selata läpikään niitä juttuja. Mutta kyllä harmittaa niin pirusti että tämä homma menee näin. Juuri kun omat ajatukset olivat horrostilasta heränneet ja pystyi jopa suunnittelemaan tulevaisuutta pidemmälle, yhdessä. Nyt sitä täytyy sit (kai) suunnitella yksin, en kyllä haluais. Toivo on vielä syvällä sydämessä että tämä homma korjaantuu ja kaikki palaa ennalleen. PISTE.
Ja taas Anna Erikssonia -Oot voimani mun