Mietin tänään elämääni kokonaisuudessaan ja sitä miksi minua sattuu vähän väliä. Jo pienenä ollessa minua sattui kun vanhempani olivat eronneet ja isä ei juurikaan välittänyt pitää yhteyttä (ei tosin pidä nykyäänkään kuin pari kertaa vuodessa), sitten nuorena ja teininä olin koulukiusattu. Kun tulin täysi-ikäiseksi johtuen äitini huonosta rahatilanteesta jouduin heti muuttamaan omilleni. En osannut elää oikein. Tuhlasin rahani ja ajauduin taloudelliseen konkurssiin. Vuonna 2001 kun olin 22-vuotias äitini kuoli reilun kolmen kuukauden sairaalassa olon jälkeen. Se oli lokakuu ja olin surun murtama noin kolme kuukautta. Kaiken lisäksi olin suunnitellut aiemmin muuttavani pois Kuopiosta ja sanonut asuntoni vuokrasopimuksen irti ja muuttanut väliaikaisesti äitini asuntoon kun hän ei siellä juurikaan ollut. No siinä sitten äidin kuoleman jälkeen selvisi etten voi jäädä siihen asumaan ja huonosta rahatilanteestani johtuen en saanut heti uutta asuntoa joten jouduin asumaan matkakodissa tovin. Elämä potki päähän oikein kunnolla.
Sitten helmikuussa 2002 tapasin A:n ihan sattumalta kun pyysin ystävääni oluselle. Ihastuin häneen heti ensi silmäyksellä. Hän oli niin empaattinen ja mukava ihminen, vieläpä kauniskin. A:lla oli tuolloin vielä suhde erään tyypin kanssa mutta heillä meni huonosti miehen väkivaltaisuuden ja joidenkin muidenkin asioiden takia. A sitten päätti jättää tämän. Hetken aikaa seurusteltuamme muutimme A:n kanssa yhteen ja kaikki elämässäni näytti kääntyvän parempaan suuntaan. Aluksi kaikki menikin hyvin mutta sitten tuli vastaan minua jo aiemmin vaivanneet ongelmat. En pystynyt avautumaan ja elin sulkeutunutta elämää. En pystynyt oikein koskettamaan enkä antamaan koskettaa. Se toi mukanaan ongelmia meidän suhteeseen.
Siinä mentiin muutama vuosi ja sitten koitti hetki kun A petti minua. Asiaa selviteltiin jopa psykologien kanssa ja lopulta päädyimme muuttamaan toiseen kaupunkiin. Ajatuksella että lähdetään puhtaalta pöydältä jatkamaan yhdessä eteenpäin.
Asian unohtuikin siinä sitten minulta mielestäni ja pystyi antamaan anteeksi A:lle koska tiesin hänen olevan minulle tärkein ihminen maailmassa ja halusin olla hänen kanssaan. Kuitenkin aina välillä mielen valtasi ajatus että tapahtuukohan sama uudestaan. Työ asiat Turussa menivät hieman poskelleen ja kavereitakaan ei tuntunut löytyvän paikka rupesi ahdistamaan minua. Tästä seurasi se että rupesin jankuttamaan kuinka haluaisin takaisin Kuopioon.  Tästä A sitten jossakin vaiheessa veti johtopäätöksen että olisin valmis muuttamaan Kuopioon takaisin vaikka ilman häntä. Tämä taas johti siihen että A petti minua uudestaan. En kuitenkaan ollut missään vaiheessa edes ajatellut muuttavani yksinäni mutta en osannut sitä vaan hädässäni sanoa.
Halusin kuitenkin tämän uuden pettämis jutunkin jälkeen sopia asiat ja jatkaa A:n kanssa. Rakastinhan häntä niin paljon. Sisälläni tietenkin koin valtavaa tuskaa. Saimme asiat sovittua ja jatkoimme Turussa asumista. Pääsin loppuvuodesta hakemalleni kurssille ja kaikki näytti taas kääntyvän parempaa. Olihan tuolla kursilla sanottu että varma työpaikka on tiedossa. (pahoittelut tässä tulee kertausta aiemmin postaamistani asioista)
Kurssin edetessä rupesi kuitenkin selviään ettei se työpaikka niin varmasti Turusta löytyisikään. Aikani asioita mietittyäni selasin työkkärin sivuja ja huomasin siellä ilmoituksen jossa Kuopioon haettiin alani Työntekijöitä. Laitoin pitkän miettimisen jälkeen kirjeen paikkaan jossa kerroin kuka olen ja mitä opiskelen sekä että mahdollisesti saattaisin Kuopioon olla tulossa. Laitoin myös että varalta säilyttävät tietoni jos näin käy. Sieltä kuitenkin soitettiin sitten jossakin vaiheessa ja pyydettiin käymään. Käytiin yhdessä A:n kanssa täällä Kuopiossa ja haastattelu meni ihan hyvin.
Seuraavalla viikolla soittivat että sinulle olisi paikka. Sen jälkeen alkoi tämä muutto hässäkkä. A ensin suostui muuttamaan mutta sitten lopulta reilu pari viikkoa ennen muuttoa päätyi tähän jo tiedettyyn ratkaisuunsa. Ja taas mua sattuu.
Kaiken tämän pointti on se että olen miettinyt ajattelikohan A taas että olisin muuttamassa yksin jos hän ei halua lähteä. Sanoin A:lle kuitenkin useasti etten muuta jos hänkään ei muuta. Sitä en muista että sanoinko hänen olevan minulle tärkeämpi. Taisinpa sanoa senkin. Noh ajattelin tuossa vaan että mahtaakohan A olla turvautunut taas johonkin mieheen jos on luullut minun muuttavan myös yksin. Jotenkin minusta tuntui noiden parin tapauksen johdosta mitä aiemmin suhteessa oli että A ajautuu jotenkin miesten luo jos elämässä on vaikeuksia. En osaa asiaa selittää nyt kunnolla mutta silleen että tapahtuu lipsahdus sitten myös asetta pahempaan. Olisikohan nyt mahtanut kuitenkin käydä jälleen näin mutta että tällä kertaa A sitten ihastui ihan kunnolla ja päätti jättää minut elämästään pois. A ei ole tätä myöntänyt kun olen kysynyt mutta voihan se kuitenkin niin olla.
En vaan oikein keksi muuta syytä siihen miksi tässä näin kävi. Tokihan noita ongelmia oli suhteessa mutta eikös se niin ole ettei löydy parisuhdetta jossa ei jossakin vaiheessa ongelmia olisi. Ja rakkaushan syrjäyttää vaikka kalliot jos niin halutaan. Mitä tulee yleisesti parisuhteessa elämiseen niin aivan kuin yleensä elämässä ihminen voi oppia omien virheidensä kautta. Minä annoin A:lle anteeksi kaksi kertaa hänen touhunsa koska rakastin häntä. Eli rakkaus siirsi kallion ja samalla minä opin itsestäni uusia piirteitä. Anteeksi annon!
Mutta myös minä olisin toivonut anteeksi antoa vasta lahjaksi. Olisin toivonut että minulle olisi annettu anteeksi se etten osannut aina olla hellä, rakastava ja toisen huomioon ottava mies. Minulle olisi pitänyt myös antaa mahdollisuus oppia se taito. Nyt tiedän että sen jo osaan. Eli olen oppinut. Mutta nyt se anteeksi anto on jo myöhäistä kun tiet kulkevat eri suuntaan eli en saanut sitä toista mahdollisuutta (tai kolmatta) jotka itsekkin olin antanut. Tietenkin toivon sitä yhä edelleen että voin A:lle näyttää rakastamisen ja välittämisen taitoni mutta siitä voi päättää yksin A en minä. Rakkaus häntä kohtaan on kuitenkin yhtä vahvana sydämessäni mitä aiemminkin se ei ole kadonnut minnekkään joten siltä osin asia olisi mahdollista korjata. Luulen kuitenkin että minut on liian helppo unohtaa ja etten saa enää mahdollisuutta koska on niin helpompaa elää ilman mua.
Jatkan myöhemmin tuli vieraita.