Pakko taas kirjoittaa tänne niin pahalta tuntuu että jos tämä edes vähän helpottaisi. Voimavarani alkavat todenteolla hiipumaan. En enää tiedä kuinka kauan pystyn käymään töissä ja sitten jos en siellä pysty käymään hajoan varmaan lopullisesti. Minun pitää tällä hetkellä riuhtoa itsestäni ulos ne viimeisetkin elämisen haluni joten tee jotain typerää. Sisimpäni huutaa koko ajan että miksen voi kuolla pois. En pysty olemaan ajattelematta A:ta missään. Töissä, kotona, kävelyllä, kavereiden kanssa ja jopa viime öisellä baari reissullakin A oli ajatuksissani. Kesken illan piti lähteä pois kun en pystynyt olemaan siellä.
En ole kuullut A:sta mitään moneen päivään ja se tuntuu pahalta. Mietin koko ajan mitä hän mahtaa nyt tehdä ja mitä voisimme yhdessä tehdä. Onkohan tämä enää normaalia?! Pystyisin vannomaan äitini haudan kautta että jos vain saisin uuden mahdollisuuden A:n kanssa en toistaisi niitä virheitä mitä tein ja pystyisin varmasti antamaan hänelle hyvän parisuhteen, elämän ja perheen. Sellaisen tasapainoisen elämän missä kaikilla olisi hyvä olla. Muita naisia en halua edes ajatella. Vaikka minulle tuotaisiin kaikki maailman naiset nenän eteen ja sanottaisiin valitse heistä yksi ei sieltä löytyisi sitä oikeaa. Ei sitä ihanaa, nättiä ja hellyttävää ihmistä mitä A on.
Olen niin sekaisin ajatusteni kanssa etten tiedä mitä olen tänne kirjoittanut ja en jaksa nyt edes tarkistaa joten samoja asioita voi tulla pariin kertaa näpyteltyä. Tai samoja asioitahan tänne taidan suurinpiirtein joka päivä kirjoitella mutta koittakaa kestää.
Tuntuu kuin sammuisin pikkuhiljaa kokonaan pois. Tila pahenee vain päivä päivältä. Kenelläkään ei tunnu oikein olevan halua kuunnella mitä minulla on sanottavaa. Onneksi A:n äiti on ymmärtäväinen ihminen ja olen hänelle pystynyt tekstiviestein tuntojani purkamaan. Hän ei tietenkään ota kantaa A:han liittyviin asioihin vaan lähinnä on lohduttanut minua ja koittanut piristää mieltäni mutta kyllä se helpottaa kun saa edes jollekin tutulle ihmiselle ikävästään kertoa.
Haluaisin niin kovasti tavata A:n ja keskustella hänen kanssaan mutta hän ei taida olla oikein halukas siihen ja lisäksi rajoittavana tekijänä on se kun asutaan eripuolilla Suomea.
Tein tuossa joku aika sitten ruokaakin todetakseni vain sen että eipä maistu. Väkisin sitten vähän söin mutta suurin osa meni hukkaan. Sen olen jo todennut aiemmin ettei mitään ns. kunnon ruokaa kannata edes valmistaa kun hukkaan se menee kuitenkin. Tuolla jääkaapissa pyörii vieläkin viime viikonlopun pata kun ei maistunut. Pitäisi varmaan heittää se pois.
Kipu sisimmissäni on niin valtava etten pysty tekemään mitään järkevää ja olen tänään taas itkenyt vähän väliä. Ajatukset ovat koko ajan sitä samaa rataa. Kuinka saisin A:n takaisin jotta voisin hänelle osoittaa tunteeni ja rakkauteni.
Pitäisi kohta taas harkita nukkumaan menoa kun on aikainen herätys mutta tiedän taas senkin ettei uni tule. Tuntuu etten nykyään saa nukuttua muuten kuin viinan voimalla. Se tuntuu olevan ainoa mikä auttaa tässä tilanteessa. Ja edelleenkään en niitä lääkkeitä halua. Ne on vain teennäistä mielen parantamista. Enkä edelleenkään sinne terapiaan mene koska en halua kuulla keneltäkään vento vieraalta sitä tuttua lausetta "kyllä se elämä vielä hymyilee ja löydät uuden rakkauden" näinhän se menisi. Minäpä kun en halua löytää uutta rakkautta minä haluan sen entisen rakkauteni kohteen takaisin. Sydämeni on kuin musta möykky joka pyrkii tunkeutumaan ulos kehostani mutta ei pääse sieltä. Vaan painaa siellä sisällä ja ahdistaa, tuo kipua ja kyyneleitä joka päivä ja joka hetki. Pääni huutaa APUA!

-Ressuu