Puhelimeni ei soi koskaan, tekstiviestejä ei tule ja sähköpostini huutaa tyhjyyttään. Kukaan ei oikeasti kaipaa minua. Olen aivan yksin! Helvetillinen kipu vihloo rintaani aina kotona ollessani. En pysty kohta enää olemaan täällä ollenkaan. Mitä sitten teen?

Ikävöin A:ta niin paljon taas että olen itkenyt jo tovin aikaa ja tuntuu etten pysty lopettamaan. Minusta tuntuu siltä kuin olisin menettänyt kaiken elämämisen haluni siinä samalla kun menetin A:n. En tiennyt yhdessä olessamme sitä miten merkittävissä määrin hän oli minulle se kaikki kaikessa. Tiesin että hän on minulle tärkeä ihminen mutta en tienyt että hän oli se joka toi valon elämääni ja toivon paremmasta tulevaisuudesta. Nyt tuntuu kuin kaikkelta olisi viety pohja ja jäljellä on vain tämä helvetillinen tyhjyys. En pysty tekemään minkäänlaisia ratkaisuja missään asiassa kun kaikki tuntuu merkityksettömältä ja niin turhalta.

Juhannus tulee kovaa vauhtia ja minulla ei ole mitään suunnitelmia. Vapaata on viisi päivää. Sen tiedän jos kotiin jään sekoan aivan varmasti ja pahimmassa tapauksessa kävelen tuonne junakiskoille makaamaan ja odottamaan että pääsen tästä paskasta maailmasta pois. Tiedän senkin että jos menen sinne mökille saatan seota sielläkin muistojen tulviessa mieleeni ja jälleen pahimmassa tapauksessa menen järvelle ja hukutan itseni. Kukaan kaveri ei ole viettämässä juhannusta kanssani eli olen aivan yksin. En todellakaan tiedä miten selviän.

Mikään ei tunnu miltään, minusta ei ole mihinkään ja pilaan aina kaikki asiat elämässä. Mitä järkeä tälläisessä on? ei mitään!

-Ressuu